Hei taas ystävät! Onpas hauskaa ja helppoa bloggailla ihan tietokoneella - vaikka olen haka näpyttämään tekstiviestejä, niin blogitekstien kirjoittaminen kännykällä alkoi käydä voimille. Toivottavasti en saanut peukkuun nivelkulumaa. ;) Nyt nökötän tutussa sohvannurkassa ja taiteilen läppäriä ei-murtuneen jalan päällä.
Ensimmäinen yö kotona nukuttu oikein hyvin. Sänky tuntui hassun pehmeältä sairaalan jälkeen, mutta antaa pieniä ja sitäkin merkityksellisempiä voittoja, kun pystyin silti siirtämään itseäni ilman "apinapuuta" ja vähän jo vaihtamaan asentoakin. Kylkimakuutakin voisi harkita, kunhan niitit huomenna poistetaan - haavat ovat aika takana lonkissa, joten selinmakuulle ei ole paljon ollut vaihtoehtoja. (Mulla on ensimmäisen kerran niitit haavoissa, tähän asti on käytetty ompeleita. Kumman poisto sattuu enemmän?)
Ajattelin järkyttää teitä vähän tänään leikkauskuvauksella, kun olin itse siitä niin tohkeissani. ;) Minuthan on tähän asti aina nukutettu jotain hammasoperaatiota lukuunottamatta. Kun Taysissa kerroin, että takana on erittäin ikäviä pahoinvointikokemuksia heräämöstä, anestesialääkäri suositteli ehdottomasti epiduraalia. Muutenkin tuo pahoinvointipelkoni otettiin äärimmäisen vakavasti.
Minähän tunnetusti pelkään piikkejä, joten en oikein tiennyt olisiko oksentaminen vai piikittyminen pahempaa. Onneksi naapurisängyn rouva vakuutti, että selkäytimeen meno ei ihan oikeasti satu. Ja niin kävi. En tiedä, olinko sen verran "pöllyssä" etten tajunnut mitään, vai oliko pistäjä tosi taitava, mutta en edes tiedä koska selkäytimeeni ujutettiin ohut letku, josta puudutusaine pumpattiin sisään. Samasta letkusta ainetta lisättiin, kun tunto alkoi vähitellen palata 2,5-tuntisen leikkauksen loppupuolella. Ei siis tarvinnut nukuttaa lopussakaan, kuten joillekin potilaille tehdään. Samasta letkusta kipupumppu sitten myöhemmin antoi apuaan. Kätevää!
Leikkaussaliin vietäessä ilmeisesti nukuin, sitten olin vähän aikaa tokkurainen. Tiedän, että minua heivattiin leikkauspöydällä edestakaisin, kun oikeaa kohtaa etsittiin - että läpivalaisulaitteen kanssa oli ongelmia - ja ilmeisesti lääkäri kävi kahvilla jossakin välissä, jos kuulin oikein. ;) Sitten oli lievää pahoinvointia, johon sain ruiskeen, sitten sydämeni alkoi lyödä liian hitaasti ja sain ruiskeen (jonka jälkeen se hetken läpätti kuin lampaansaparo) ja sitten aloin täristä ihan hillittömästi ja sain taas ruiskeen. Ne kaikki annettiin suoraan kädessä olevaan kanyyliin, niin että piikkejä ei tarvittu.
Ja sitten kaikki sujui kuin elokuvissa. Mammiskelin lämpöpatjalla, molemmat jalat polviin asti "pusseissa", sermi minun ja salihenkilökunnan välissä, paksut pyyhkeet kiedottuna ylävartaloni suojaksi ja siellä mutkassa lämpöpuhallin hurruttelemassa. Kellin kuin vauva kehdossa ja olin ihan pirteä. Kurkin sydänkäyrääni takaoikealla olevasta monitorista, juttelin minua valvovalle hoitajalle ja olisin kauhean mielelläni halunnut tietää, missä vaiheessa sermin takana mentiin.
Olivathan ne äänet hurjia, vaikka sermi ja lämpöpuhallin osaltaan sitä vaimensivat. Vanhat ydinnaulat olivat ontot, joten niiden sisään oli kasvanut luuta. Irrottaminen kuulosti siis samalta kuin jättimäisiä hampaita olisi kiskottu rutisten irti. Sen jälkeen käytettiin luuporaa kauan, kauan. Kirurgi kertoi lauantaiaamuna, että luuni
ovat lujat, että he saivat porata oikein kunnolla saadakseen käytävät uusille nauloille. Totesin kyllä kuulleeni... ;)
OI:ssahan luusta puuttuu sitkeys ja jousto, vaikka ne muuten voivat olla kovat. Luitani voidaan siis kaikessa rauhassa porailla pystysuunnassa, tai voin vaikka kaatua polvilleni ilman ongelmia. Mutta jos luu joutuu jotenkin väännöksiin, se murtuu tai katkeaa, kun se ei jousta. Tästä johtuen siis vasempaan reisiluuhun tuli murtuma, kun sinne pujotettiin uutta naulaa. Tämä luu koottiin suunnilleen palasista 22 vuotta sitten, niin että se ei ole niin suora ja siisti kuin toinen reisi.
Uudet naulat hakattiin jonkinsortin vasaralla sisään, kilke kävi kuin seitsemän kääpiön pajassa. Lääkkeiden ansiosta minua ei hirvittänyt tai inhottanut yhtään. Ainoa kohta joka tuntui ikävältä oli se, kun naulaa miesvoimin laitettiin sisään - pelkäsin ihan tosissani että tipahdan pöydältä, kun en tuntenut, pitikö joku vastapuolella kiinni. Piti kyllä, vakuutti hoitaja, kun kiljaisin. ;)
Vaikka en tuntenut mitään kipuja, jotakin tunsin, sillä tiesin kun ensimmäisen eli vasemman jalan haavoja (niitä tehtiin kaksi ilmeisesti siksi, että tohtorit saivat kaksi eri kulmaa tekemisiinsä) alettiin sulkea. Sitten oli se jännittävämpi jalka jäljellä. Kirurgi oli varoittanut, että jollei hän saa kiinniluutunutta katkennutta naulaa yläkautta esiin, pitää tehdä "ikkuna" alareiteen ja kaivaa se pois sitä kautta. Jännitin siis vähän, mutta hyvin kävi. Vaikkei lääkäri muuten seurustellut kanssani sermin yli, hän ilmoitti, että naulan molemmat palat tulivat nätisti ulos ylähaavasta. Tuotiinpa ne minulle näytillekin, kun hoitaja totesi, että "potilas haluaa nähdä ydinnaulan".
Ja kun pyysin, vähän hihittelevä leikkaussalihenkilö kiikutti heräämössä vuoteeni päätykoriin nämä... Sarjassamme "arvatkaa mitä nämä ovat ja mitä näillä tehdään", totesi eräs ystäväni! (
Jalasjärvi-Seuralle pahoittelut siitä, että hyväksikäytän
Jalasjärven joulua mittasuhteiden selkeyttäjänä...)
Katkennut naula on siis vm 1984, ehjä 1987. En tiedä, puuttuuko katkenneesta väliltä jotakin vai oliko tuolloin olemassa lyhyempiä nauloja kuin myöhemmin. Nämä ovat siis ruostumatonta terästä, uudet titaania. Älkää kysykö, miten minä sain poikki tuon naulan mutta en luuta...
Oikeastaan ikävintä itse leikkauksessa oli se, että aika tuli pitkäksi. Anestesialääkäri oli vakuuttanut useimpien torkkuvan leikkauksen aikana, mutta minä en nukkunut alun jälkeen yhtään. Olin ylipirteä, adrenaliini ja helpotus siitä, että olin vihdoin tässä asti, saivat minut kaipaamaan tekemistä. 2,5 h on pitkä aika maata vain! Helpotus olikin suuri, kun leikkaus oli ohi ja oma sänkyni kärrättiin leikkauspöydän viereen. Olin niin tohkeissani, että rupesin heti heiluttelemaan varpaitani, joihin tunto alkoi palata. Siirtoani valmisteleva lääkintävahtimestari parahti kauhuissaan "älkää-älkää!" luullen ilmeisesti, että aion siirtyä omin voimin sängyn puolelle... Melkein tekikin mieli todeta meillä töissä jostakin syystä (heh) suositun sananlaskun tavoin, että
ei tartte auttaa, sanoo lapualaanen, kun tervakuorman alla makas.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän, millaisessa heräämössä olin. Olin saanut pitää piilolinssit silmissä, joten näin koko ajan täydellisesti. Olin ihan selvillä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui, vähän katselin tv:täkin ja unelmoin jaffapullosta, joka huoneessani odotti. "Tosi hyvä", näin hoitajan muodostavan huulillaan sänkyni yli toiselle hoitajalle. Ainoastaan jatkuva selällään makaaminen ja lisääntyvät kivut tuottivat ongelmia.
Heräämöön minut vietiin neljältä ja pääsin osastolle vasta iltayhdeksältä juuri kipujen vuoksi. Kuulemma osastolla on vielä huonommat mahdollisuudet hoitaa kipua, niin että ne piti saada jotenkin hallintaan heräämössä. Sami oli yrittänyt soittaa jo kuudelta, mutta osastolta heräämöön käännettyyn puheluun ei kukaan ehtinyt vastata ("mä jo kuvittelin, että siellä on joku elvytystilanne"). Puoli kahdeksalta juttelimme puhelimessa, ja vaikka olin tosi kipeä, en itkenyt tai ollut millään tavoin surkea. Ehkä jonkinlaiseen kipuun olin ehtinyt odotusaikana jo tottua, ja olin tosiaan vain niin
onnesta flintas, kun kaikki oli mennyt hyvin. Molempien reisien naulat on nyt kiinnitetty luuhun kahdella ruuvilla, niin että enää niiden ei pitäisi seilata.
Kun pääsin viimein osastolle, kysyin ensin, saanko juoda. Sain kyllä. Sitten haaveilin ääneen jostakin oikein suolaisesta, ja hoitaja kiikutti minulle
kaksi karjalanpiirakkaa, joiden päällä oli keitettyä kananmunaa!! Anteeksi vain, Bacchuksen kokki, mutta tämä ateria peittosi jopa
sen viimevuotisen. En ole ikinä syönyt mitään niin hyvää!
Siitä se sitten lähti. Olin päättänyt etukäteen, että kunhan vain saan hoitoa, olen takuulla niin helppo ja reipas ja vaivaton ja iloinen potilas kuin ikinä pystyn. Kipupumppua alettiin pienentää lauantaiaamuna, kun annostus aiheutti vähän pahoinvointia. Kävelin ensimmäiset metrit foordin kanssa heti kun käskettiin, ja lauantai-iltana kerjäsin katetrin pois ja vakuutin käyväni kiltisti vessassa. Sunnuntaina poistettiin selkäytimen letku ja kädessä vielä ollut tippakanyyli. Söin ja join kaiken mitä eteen kannettiin, vaikkei niin tehnyt mielikään. En ole ikinä ollut niin hillittömän parantumistahtoinen! Kun minua vietiin röntgeniin sunnuntaina ja piti vaihdella asentoa kuvauspöydällä, röntgenhoitaja hämmästeli kuullessaan, että leikkaus oli tehty vasta toissapäivänä.
Olen kauhean kiitollinen siitä, että kirurgi ei kierrättänyt minua Seinäjoen keskussairaalan kautta, kuten yleensä tehdään - se olisi kuitenkin ollut niin paljon kauempana kotoa. "Me emme voi enää tehdä sinulle mitään sellaista, mitä ei voitaisi tehdä Jalasjärvellä", hän totesi. Niinpä saimme kuluneen viikon ajan tavata Samin kanssa joka päivä. Mutta myönnän, että kyllä jo viikonloppuna olin kurkkuani myöten täynnä sairaalaelämää ja -ruokaa. Se on varmasti hyvää ja terveellistä, mutta...
Ja nyt olen tässä, omassa kodissa. Rutiinit ovat ihan hukassa, kun liikkuminen on paljon vaikeampaa kuin ennen leikkausta: oikealla jalalla saan astua täysin, mutta vasemmalla murtuman takia keventäen. (Ei se röntgenkuvan perusteella ihan hius-sellainen ole, mutta eiköhän tuo parane.) Varmuudeksi pidän sisäkenkää oikeassa jalassa mutta en vasemmassa, jotta muistaisin kumpaa nyt pitää varoa. Arvatkaapa ottaako sauvoittelu hartia- ja selkälihaksiin! Sami hieroo iltaisin Partyliten "vimpaimella", minkä ansiosta en ole ihan klinkus. Ja kuulkaa jos saan säilytettyä nämä jo tähän asti kertyneet lihakset, niin on timmi morsian ensi kesänä... ;)
Ulkona sataa lunta, Sami tekee etätöitä työhuoneessa, pöydällä edessäni on hyasintti ja tämänvuotisessa joulu-Muumi-mukissa kotona keitettyä eikä laitoskahvia. Google Readerissa on yli 1000 lukematonta postausta teidän blogeistanne, vähitellen niitä tässä puran, mutta hyvänjouluntoivotuksia kummempia kommentteja en uskalla luvata. :) Mieli on kuitenkin niin hyvä. Pöydän välikössä odottaa etäkoulutusmateriaali, johon
tekee mieli käydä käsiksi heti joulun jälkeen - vielä joku viikko sitten ei olis voinut vähempää kiinnostaa...
Arvatkaa, kuka on taas kauan iloinen veronmaksaja. Kaikesta huolimatta.
Tekstit
